Kirkon historiaa

Jo vuonna 1571 perustetun Taipalsaaren seurakunnan nykyinen kirkko on järjestyksessään kolmas. Seurakunnan ensimmäisen kirkon rakentamisesta ei ole jäänyt tietoja jälkipolville, kuten ei myöskään siitä, onko Taipalsaarella ennen seurakunnan itsenäistymistä Lappeesta sijainnut jonkinlainen kappeli.

Ensimmäisen kirkon kuvattiin jo 1600-luvun puolivälissä olleen huonossa kunnossa, 1668 jo kaatumaisillaan. Näihin aikoihin laajaan seurakuntaan kuuluneet lemiläiset olivat samaan aikaan rakentaneet omaa kirkkoaan ensin ilman virallista lupaa ja sitten luvan kanssa eikä pitäjästä löytynyt halukkuutta osallistua kahteen rakennusurakkaan yhtä aikaa. Vuonna 1670 vanhassa kirkossa ei ollut enää edes kattoa ja riita kirkon rakentamisesta leimahti kirjaimellisesti liekkeihin taipalsaarelaisen papin, Abraham Bruneruksen ja kuolleen kirkkoherran lesken Anna Croellin pestattua lukkarin välityksellä Lauri Pietarinpoika Rouhiaisen polttamaan Lemin uuden kirkon. Todettuaan pitkällisen vastustuksensa turhaksi lemiläisetkin osallistuivat uuden kirkon rakentamiseen. Taipalsaarelaisten ja lemiläisten kirkkokiistat päättyivät vuonna 1807 kun Lemistä tuli itsenäinen seurakunta.

Turun rauhassa 1743 rajan siirryttyä Kymijolle Taipalsaaresta tuli osa Venäjää, niin sanottua Vanhaa Suomea. Ison ja Pikkuvihan jälkeen olot Taipalsaarella olivat hajanaiset ja kirkko ränsistynyt. Vuonna 1750 tehtiin päätös uuden, kolmannen kirkon rakentamisesta ja Vanhan Suomen kirkoissa kerättiin kolehtia rakentamista varten, tosin tuotto jäi pieneksi.

Taipalsaaren nykyinen kirkko valmistui vuonna 1754. Varmuudella kirkon rakentamisesta tiedetään vain, että kaikki kirkon rautanaulat on takonut nuori Elias Heikinpoika. Suunnittelija on mahdollisesti ollut sortavalalainen Eskil Collenius, joka oli muutamaa vuotta aiemmin korjannut Lappeenrannan Linnoituksen Mariankirkon, joka paloi jo vuonna 1790 salamaniskusta. Kaksi edellistä kirkkoa sijaitsivat nykyistä kirkkoa pohjoisempana.

Kirkon hautausmaa kävi ahtaaksi 1830-luvulla. Vuonna 1837 seurakunta sai hautausmaan, joka on edelleen käytössä.

Vuoden 1840 piispantarkastuksessa todettiin kirkkorakennuksen olevan hyvin hoidettu ja hyvässä kunnossa. Kasvavassa seurakunnassa ongelmaksi tuli kuitenkin ahtaus ja ristikirkon huono näkyvyys alttarille sivulaivoista. Uuden kirkon rakentamisen sijaan päädyttiin laajentamaan kirkkoa. Vuonna 1846 - 48 tehdyssä laajennuksen suunnitteli C.L. Gustavson. Savonlinnalainen puusepää Mechelin teki urakan 6100 ruplan urakkasummalla. Laajennuksessa ristikirkon sisäänpäin kääntyneet nurkat sahattiin ja käännettiin ulospäin, joilloin kirkkoon saatiin 1/4 lisätilaa. Säästöjä syntyi kun hyväkuntoiset hirret voitiin käyttää uudelleen.

Kirkon katto oli 1800-luvun lopulle asti puinen, vuosina 1882 - 1885 kattoa peitettiin ainakin osittain huovalla. 1888 kirkonkokous päätti katon kattamisesta puuta vahvemmalla materiaalilla, mutta Viipurin kuvernööri ei antanut lupaa viinaverovarojen käyttämisestä tarkoitukseen ja katon korjaus viivästyi miltei kymmenellä vuodella. Vuonna 1897 katto uusittiin poistamalla vanha peite ja pellittämällä katto. Myös risti päällystettiin sinkatulla ruotsinpellillä. Urakan sai 4990 markalla lappeenrantalainen A. Kumpulainen.

Seuraava uudistus toteutettiin 1903 - 1907. Tässä suuressa korjauksessa kirkko sai lopullisen ulkonäkönsä. Kirkkoneuvosto totesi kirkon kunnosta vuonna 1901 tarkastajia myötäillen "kirkon sisäpuoli kaipaa kaikin puolin tiuristamista, koska lumi tuiskuaa sisään sekä kirkkoon että sakaristoon". Arkkitehti Karl Hård af Segerstadt osallistui kirkon korjauksen suunnitteluun. Hän suunnitteli kirkkoon uuden alttarirakennelman ja vaikutti useisiin rakennusteknisiin ratkaisuihin. Sisäpuolen maalaukset teki maalari Robert Kurkaa, joka vastasi myös alttarin kultauksista, jotka hän suoritti yksin yöaikaan, etteivät ilmavirtaukset sotkeneet työtä.

Kansalaissodan aikana kirkko oli todellisessa vaarassa tuhoutua. Taipalsaaren kirkonkylä oli joutunut punaisten haltuun 27.2.1918. Valkoisten lähestyessä kirkonkylää 25.3.1918 vetäytyvät punaiset päättivät räjäyttää kirkon. Ilman 15-vuotiaan Eino Juntusen toimintaa tässä olisi myös onnistuttu. Juntunen oli määrätty vartiotehtäviin tarkkailemaan valkoisten etenemistä. Ennen punakaartin poistumista Juntunen havaitsi kirkon ympärillä toimintaa ja tajutessaan, mitä oli tekeillä, Juntunen lähti hakemaan apua pappilasta ja Röytyn talosta. Kun he ehtivät kirkolle, liekit löivät jo korkealle nykyisen urkuparven alla, mihin lattian alle onkin jätetty jälkipolville muistoksi palon jäljet. Eino Juntunen joukon nuorimpana ja notkeimpana sai kiivetyksi ikkunalle ja ujutettua sisään letkun, jolla liekkejä saatiin taltutettua. Kirkon lattialle asetetut palopommit saatiin kannettua ulos ja kirkko pelastui. Palkintona pyyteettömästä avustaan Eino Juntunen sai seurakunnalta kuoltuaan hautapaikan. (Lähde: kirkkoherra Pentti Tähtisen kirjoitus 20.11.1975)

Viimeisimmän silauksen ulkonäköön kirkko sai vuoden 1976 ulkomaalauksessa. Museovirasto piti alkuperäisenä värinä keltaista, ilmeisesti vuonna 1811 tehtyyn ehdotukseen perustuen. Todellisuudessa kirkko ja kellotapuli saivat tällöin ensimmäisen kerran keltaisen maalipinnan.

 

Taipalsaarelaisten vanhoja hautaristejä.